200 lähetettyä korttia! + kuulumisia

Eilen siis huomasin postcrossingin sivuillani, että 200 lähetettyä korttia on tullut täyteen. 

Tämä määrä kortteja on jakaantunut reilun vuoden ajalle ja korttien lähetys tahti senkun kiihtyy kiihtymistään. Kortteja lähtee melkein päivittäin. 

Tosin kortteja ei saavu niinkään usein ja kuten kuvasta näkee minulle pitäisi olla tulossa tällä hetkellä 15 korttia, joten lähettäminen sujuu rivakammin ja voihan olla että jossain päin on hieman laiskempia crossaajia.

Joka kerta kun huomaan postcrossauksessa että määrä senkun kasvaa muista kun aloitin tämän viime keväänä ja tilastossa näkyi se 5-6 lähetettyä. Silloin tuntui kuin koko juttu matelisi. 

Odotus siis palkitaan ja olen saanut vuoden varrella aivan ihania kortteja ja pieniä yllätyksiä kortin mukana (valokuvia, pinssejä, lehtileikkeitä...) 

Seuraava tavoitteeni crossauksessa on kai 500 ja sen jälkeen se tuhat. 

Että sitä päivää odotellen. 

*****

Yllä olevan kuvan valitsin sen tekstin perusteella.

Eilisessä postauksessa puhuinkin jotain kauneudesta ja maskista joka kasvoillani on. Eli siis tämän kuvan kun olisin löytänyt eiliseen postaukseen.

Silloin kun meikkaan tai joku meikkaa minut, niin minulle tulee juurikin kuvan omainen tunne. 

Ja oloa ei yhtään helpota toisten hokema siitä, kuinka minun pitäisi meikata useammin ja että silloin näytän hyvältä. Mutta kun minulla on meikkiä ja olen ns. laittautunut, en tunne oloani normaaliksi ja ahdistun siitä, kun ajattelen etten näytä samalta ja kuin naamallani olisi jokin naamio.

Tällä naamiolla sitten kiinnitetään ihmisten huomio, koska normaalisti lärvini ei juuri ihmisiä kiinnosta. 

On siis todella ahdistavaa ja typerää kun vain laittautuneena kiinnitän ihmisten huomion, positiivisella tavalla. 

Tämän vuoksi olen vuosia karttanut laittautumista ja hienoa naisellista pukeutumista.

Ja olenkin kuullut sanottavan, että viime vuosina olen alkanut näyttää naisellisemmalta. 

Ja mitähän minä sitten ennen olin?

Ja yllä oleva kuvanen sitten seuraavaksi käsittelyyn; Rupesin siis eilen miettimään elämääni ja mihin se on oikein mennyt ja menossa. Sanotaanko että vuosi sitten, kaikki oli päänupissa suurin piirtein hyvin. Alkavaa masennusta saattoi tosin olla, joka selittäisi silloisen lihomisen ja väsyneisyyden. Silloin en kuitenkaan huomannut itsessäni samaa kuin huomaan nyt. 

Viime keväänä paniikkikohtaukset sitten alkoivat ja suoraan sanottuna pelästyin todella paljon. 

Muistan kuinka pelkäsin kuolemaa ja mitä kaikkea muuta paniikkikohtaukset nyt sisältäävätkään. En silloin uskaltanut puhua asiasta kuin ystävälleni, edes äitini ei tiennyt asiasta. Ajattelin että kyllä tämä tästä. Kesällä tilanne sitten rauhottui, mutta auta armias kun alkoi syksy ja elämä Kuopiossa - täysin liian isossa kaupungissa tälläiselle maalaistytölle. Alkuun olin toki innoissani kaikesta uudesta, mutta kun tilanteet alkoivat perheessä muuttua ja menneet palata mieleen oli soppa valmis. 

Aloin olla todella ahdistunut ja masentunutkin. Asuin yksin eikä kaupungissa ollut kuin yksi tuttu. Perhe ja ystävät olivat todella kaukana - tukiverkko puuttui.

Viikonloppuisin maalla käydessäni aloin ahdistua ajatuksesta Kuopioon menosta ja oli suuren työn takana mennä Kuopioon. Jossain vaiheessa en enää kestänyt neljän seinän sisällä oman pääni kanssa. Minä kirjaimellisesti karkasin Kuopiosta, otin mukaani vain jotakin tärekää ja lähdin seuraavalla junalla kohti lähimpiä kavereitani. Sanoin Kuopiossa asuvalle kaverilleni, että jos jään ei ole takuita siitä mitä siitä seuraisi. 

Pääni oli aivan räjähdyspisteessä ja ainut mihin pystyin, oli itkeminen. Pääni ei yksinkertaisesti kestänyt niin montaa muutosta ja asiaa kerralla; äidin miesystävän muutto meille, siskon muutto maalta kaupunkiin ja hänen tukeminen ikävän keskellä, oma muuttoni ja vieläpä kauas, isän kuoleman palaaminen mieleen, opinnäytetyö ja muut koulustressit. Resurssini ei vain kestänyt. Olen aina ollut siskoni tukena ja ollut se vahva. 

Nyt vain oli minun aikani sanoa, etten jaksa ja että tarvitsen apua. Syksyllä sain sitten äidille kerrottua todelliset tuntoni ja hän kummasteli, miksen ollut kertonut aiemmin. 

Jouduin useaan kertaan menemään Kuopioon ja karkaamaan aina uudestaan, koska ihmiset ympärilläni eivät uskoneet kuinka paha olo minulla siellä oli. 

Lopulta sain äitini uskomaan ja muutin lähemmäs porukoita ja siskoni kanssa samaan kaupunkiin ja asuntoon. Samalla aloitin myös terapian. Terapiaa kesti pari kuukautta ja se on nytten ollut tauolla. Tosin taidan olla jälleen terapian tarpeessa, sillä kaikkia asioita ei ole vielä käsitelty. 

Loppuun sitten vielä tämmönen kuva ^ 

Kuvan teksti kolahti minuun ja tuntui todella järkeen käyvältä. 

Kukaan ei huomannut minusta huonoa oloani, koska ulospäin kaikki näytti olevan kunnossa. 

Olen hyvin sosiaalinen ja pirteä ihminen luonteeltani, silloin kun sille päälle satun. 

Joten oli ja on edellen helppoa peittää huono oloni sillä. 

En tee numeroa asioistani muille ja jätän usein omat asiani kertomatta ja kuuntelen muiden tarinat. 

Tästä seuraa se, että asiat kerääntyvät päähäni ja niistä sitten kehkeytyy ajan myötä sellainen köntti, että kun se purkautuu niin siinä sitä sitten ollaan liemessä. 

Kylläpäs tätä asiaa nyt tulikin tähän postaukseen, toivottavasti jaksatte lukea. 

Kertokaa toki kuulumisianne ja ottakaa rohkeasti kantaa postaukseni aatoksiin.