Heipsis kaikille pitkästä aikaa. Kävin eilen katsomassa Nosto tapahtumaa josta minulla olisi kivasti kuvamateriaalia, mutta koneella ja kameralla on jonkinlainen kriisi, joten ne kuvat sitten hieman myöhemmin.
Halusin kuitenkin kuvittaa tämän päivän postausta, joten päädyin Favim.comin tarjoamiin kuviin.
Tämä ensimmäinen kuva ei sinäänsä liity päivän aiheeseen, mutta jotenkin se vain puhutteli minua, ja halusin sen tähän alkuun läntätä.
Ja tähän väliin otsikon taustaa;
Päivän voimabiisi on Celien Dionin That's the way it is.
Haluaisin ehkä jonkun kertovan minulle nuo sanat ja joskus jopa olen kuullut ne. Jotkin kavereistani tosiaan lukevat minua kuin avointa kirjaa. He siis tuntevat minut isteäni paremmin. Voisivatko he siis kertoa minulle joitakin ratkaisuja ja selityksiä olotiloihini.
En nyt kuitenkaan paneudu siihen, vaan seuraaviin kuviin jotka silmilleni pompahtivat Favimin avatessani.
Varsinkin tässä elämän - ja mielentilassa minua turhauttaa ihmiset jotka eivät oikeasti välitä tai kuuntele.
Kerran kun olin yhden tuttuni kanssa kahvilla, niin hän kertoi oikein innoissaan omasta ihastuksestaa ja ei siinä mitään, olen onnellinen että hänellä on mies, mutta sitten kun hän kysyy mitä minulle kuuluu ja alan kertoa kuinka ikävöin paljon äidin miesystävää ja olen hieman allapäin mitä tekee hän? - näpertää puhelintaa ja hymähtää aina jossakin välissä ja kysyy sen jälkeen niin mitä?
Juu, ei minulla mitään, kaikki hyvin. En vain jaksa enää toistaa samaa juttua, koska ei hän kuitenkaan vaivautuisi kuuntelemaan sen paremmin, vai vauvaituisiko.
Toki tämä kyseinen henkilö on koko syksyn ollut minulle tukena ja olen saanut olla hänen luonaan. Mutta en ymmärrä sitä, miksei hän voi edes kuunnella mitä minulla on sanottavaa. En ole kova pitämään ääntä itsestäni, tai tuomaan itseäni esille. Vaan annan mieluummin toisten kertoa kaikki mahdolliset kuulumisensa ja hehkuttaa heidän asioitaan. Ja sitten minä vain kuuntelen ja tuen heitä, jos heillä jotain on. Enkä minä valita, olen sellainen luonteeltaani, että huolehdin muista aina ennen itseäni. Mutta eivätkä kanssa ihmiseni sitten tunne minua jo niin hyvin, että minusta täytyy kaivaa kaikki se mieltä painava esille. Koska muuten jätän kaiken muhimaan päähäni, niinkuin nytkin.
Tämän viikon olen ollut jossain aivan ihme maailmoissa, tuntuu kuin olisin toisinaan todella ahdistunut, mutten löydä syytä sille. Toisena päivänä tuntui kuin paniikkikohtaus kolkuttelisi ovella, sillä tuntui että tulen hulluksi.
Siitä yleensä tunnistan paniikkikohtauksen alkuni.
Alkuviikon nukuin todella huonosti, ja olin todella levoton. Onneksi olen kahtena edellisenä yönä saanut nukuttua jonkin verran.
Nyt on siis menossa kolmas viikko ilman äidin miesystävää, ja mitä luultavemmin menee vielä pari viikkoa. Sillä alunperin suunniteltu neljä viikkoa ei taidakaan riittää hänen työkeikkaansa.
Mutta ei auta kuin jatkaa kamppailua omien ajatusten kanssa ja koittaa pistää paremmaksi.
Kyllähän tämä tästä - someday
Sunnuntaina odottaa lyhyt aamuvuoro töissä, joten saan jotakin muuta ajateltavaa ja palkkapäivänä muutaman lantin lisää tililleni.
Hyvää viikonloppua kaikille! Pitäkää hauskaa ja nauttikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti