Things i almost remember And a song someone sings Once upon a December

Elikkästen viikonloppu oli ensimmäinen viikonloppu ilman äidin miesystävää. Kerron siitä vielä lisää myöhemmin, mutta ensin muita juttuja.

Katsoin viikonloppuna viimein Anastasian, jonka olen halunnut katsoa jo pitkään. Pikkusiskoni sai sen joululahjaksi, mutta sain hänet suostuteltua vasta nyt sen katsomaan, koska hän ei ole kovin suuri vanhojen leffojen fani. Olen aina pitänyt Anastasia leffasta, vaikka sen tarina onkin hiukan haikea. 

Koko viikon olen kuunnellut elokuvan kappaletta " Once upon a december" ja voin sanoa, että olen aivan rakastunut siihen. 

Tosin ei ole mikään ihme, että rakastuu Disneyn tuotoksiin, onhan sitä kuitenkin vartuttu niitten parissa. 

Haluaisinkin nyt kuulla mitkä teidän lukijoiden suosikkejanne ovat Disney klassikoista?

Sitten voinkin kai siirtyä siihen hieman kipeämpään asiaan. 

Kuten olen koko viikon kertonut, kaipaan kovasti äidin miesystävää, joka lähti kauas työmatkalle. 

Koko viikon - varsinkin iltaisin - olen itkenyt kuin pikku tyttö ikävääni. Ikävä - se raastaa edelleen. 

Hän on nyt ollut poissa viikon ja edessä olisi ainakin muutama. 

Tänään hän laitoi äidille viestin, jossa toivotti meille hyvää kouluviikkoa. Eilen illalla tuli viesti, jossa hän pyysi äitiä toivottamaan meille hyvää yötä ja halaamaan. Itkussa oli pitelemistä.

Kirjoitin tänään paperille joitakin ajatuksia tästä viikonlopusta, ja tässä ne nytten sitten tulisi teidänkin luettavaksi. Kirjoittaminen tuntuu kyllä hieman haastavalta, sillä minusta tuntuu, että parkumiseksi se menee tänäänkin (siskokaan ei ole kotona). Mutta pakko on kirjottaa, jotta asia hieman selkenisi minulle ja lasti kevenisi. 

Hän lähti sitten maanantaina töihin toiselle puolelle Suomea. 

Se on siellä ainakin muutaman viikon.

Tämä oli siis ensimmäinen viikonloppu ilman häntä. Ja se on ollu todella outo. 

Hänen poissa olonsa tuntuu ja näkyy kaikkialla.

Kylpyhuoneessa ei ole hänen tavaroitaa.

Eikä keittiön pöydällä hänen lukulasejaan ja kahvimukia. 

Hänen takkinsa ei ole eteisessä.

Kukaan ei tule aamulla herättämään ja halaamaan. 

Hänen äänensä ei kaiu pitkin taloa. 

Kukaan ei vie meitä mökille saunomaan. 

Ei ole ketään ketä härnätä.

Ei ole miestä talossa. 

Koko ajan sitä vain odottaa hänen ääntään/tuloaan. 

Pianhan hän kuitenkin on taas täällä kanssamme. 

Vain muutama viikko? Sehän menee äkkiä? 

Tälläisiä ajatuksia viikonloppu mieleeni siis toi. Pelkäsin perjantaina, että viikonlopusta ei tule yhtään mitään. Mutta loppupelissä se sujui ihan hyvin. 

Aloin kuitenkin miettiä sitä, miten vahvasti tämän kaiken tunnen. Pitäisikö minun ehkä kuitenkin reagoida toisella tavalla? Voiko näin paljon ikävöidä ihmistä jonka on tuntenut vajaan puolivuotta?

Tuntuu kuin itku-raivarin tullessa käyttäytyisin kuin pikkulapsi. Tuleeko minusta silloin jälleen lapsi, joka itkee poissaolevaa vanhempaa. Olen aina ollut herkkä, kun äiti on ollut poissa. Olen aivan paniikissa jos en tiedä missä äiti on. Vaikka olen jo 18, en osaa porukoilla ollessa mennä nukkumaan ennen kuin äitikin on tullut nukkumaan. 

Äidin miesystävä on asunut meillä noin 6kk ja jo sinä aikana olen kiintynyt häneen paljon. Hän on kuin toinen isähahmo. Psykologini kuitenkin sanoi, ettei niin saisi ajatella. Hänellä on omat lapset joille hän on isä ja meidän isä nyt sattuu olemaan siellä arkussaan maan alla. Hän ei siis voi olla meille isä.

Mutta onko kiellettyä pitää häntä isähahmona ja nauttia/iloita siitä, että joku meistä oikeasti välittää ja näyttää myös sen?

Nyt ei kuitenkaan pidä tähän liikaa takertua, sillä nukkumaan olisi kohta mentävä, ja olisi hyvä saada nukuttua kunnon yöunet koska huomenna on töitä ja aikainen herätys. 

Mutta seuraavaksi voisitte kertoa omasta viikonlopustanne. Kaikkea muutakin mukavaa voi toki kertoa ja kommentoida. Mitä ohjelmaa teillä on suunniteltuna ensiviikolle? 

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!