torstai 29. joulukuuta 2011

Et tiedä miltä minusta tuntuu

Kun vartti sitten avasin koneen ja rupesin miettimään tämän päivän postauksen rakennetta, olin hyvällä ja positiivisella tuulella. Mutta sitten lähdin hakemaan kameraa siskoni huoneesta ja huomasi, että hän itki ja pakkasi. Kysyin, mikä hänellä, etteikö hän haluaisi lähteä yksin kaupunkiin. Hän pudisti päätää. Kysyin olivatko pojat jälleen härnänneet häntä - ei. Sitten kysyi onko jotain sattunut - ei. Sitten hän sanoi, että häntä harmittaa se, että maanantaina äidin miesystävä lähtee perheensä luokse käymään ja tulisi sitten takaisin. Koetin pidätellä omia kyyneliäni ja lohdutin siskoani, että hän tulisi takaisin kuukauden päästä niinkuin oli luvannut - mutta silti hän olisi poissa. 


Kuten jo olen aiemminkin kertonut siitä, että läheltämme kaikki miespuoliset henkilöt kaikkoavat. Mutta hänhän sanoi tulevansa takaisin kuukauden päästä. Niin sanoi isänikin kolme vuotta sitten; kyllä, tulen Emman rippijuhliin. Vaan eipä tullut enää, tai no joo, tuli - ruumisarkussa. 
Aloin juuri äsken pelätä ajatusta siitä, että jos hän ei tulekaan takaisin. Minä todella toivon, että hän tulee takaisin. 

" siskoni tulee juttusille, iloisena. kerron hänelle kuinka pyykkikone toimii, jotta hän voi pestä pyykkinsä kun pääsee kaupunkiin - kaikki hyvin"


Niin ja siis syy siihen miksi hain kameran siskoltani, tulee tässä;


Kävimme viemässä kynttilät isän ja papan haudoille. Myrsky oli riepotellut tyhjiä kynttilöitä pitkin hautuumaata ja siivosimme sitten nekin pois. 


Koska on loma, en jaksa kulkea tiukoissa farkuissa vaan kiskaisen mieluummin jalkaan kollarit. 
Tosin nämä housut on sen verran isot, että jalkani (kokoa 41) näyttävät pieniltä. 


Kuvailun ajaksi silmälasini joutavat sivuun, koska lasit päässä en näe mitään järkkärin pienestä ruudusta. 


Koska "erehdyin" sanomaan ruokakaupassa äidin miesystävälle, että tykkään noista muffinsseista, niin sitten se tietty meni ja osti niitä. 



Nami nami, sinne meni muffinsi. Kylläpäs oli hyvä, ottaisiko vielä toisen?


Tämä puolestaan ei ole hyvää, vaikka se toffeeta onkin. Siskoni joi eilen illalla toffeelikööriä ja minusta se oli oikein kiva kuvata, 



Tällänen biisi tässä taustalla nytten pyörii :) 

2 kommenttia:

  1. Ihania kuvia<3
    Kamalaa kun on menettänyt läheisiä, silloin alkaa helposti pelkäämään, että kaikki katoaa kuten kirjoitit... Ainahan voitte soitella sillä aikaa kun hän on poissa?
    jaksakaa<3

    ps. mulla on ihan samankokoinen jalka;)

    VastaaPoista
  2. kiitos <3 :) läheisten menettäminen todellakin on hirveää. jos siskoni ei vastaa heti puhelimeen alan panikoida mitä hänelle on käynyt - en vain pääse siitä eroon.
    toki voimme soitella :) onneksi. isän kanssa kun se ei oikein onnistunut.
    kiitokset ihanasta kommentistasi, koetamme jaksaa :)

    VastaaPoista