I don't know who I am anymore

Reissu Kuopioon ja takaisin heitetty. Yllätyin itsestäni kuinka hyvin pystyin reissun heittämään, tosin aamusta lievä ahdistus kolkutteli ovella. 

Näin se suurinpiirtein meni;

" 6.00 herätys, minä niin rakastan aikaisia herätyksiä, varsinkin joululomalla "

"7.00 postista löytyy kivasti matkaluettava; Demi ja postikortteja "

" 8.00 junassa - väsyttää aivan hirveästi ja ulkonakin on niin pimeää "

" 10.00 - Kuopiossa pienten viivästysten jälkeen "

" 10.00 - 10.20 - kävellen kämpille, kuka käski jättää lapaset kotiin lähtiessä, tännehän jäätyy näpit "

" 11.00 -> ankaraa siivousta " 

" 12.00 shoppailemaan kaupungille "

"13.00 -> junan odottelua ja mäkin ruokia syödessä "

" 17.30 - viimein kotona "

" 18.00 -> äksyilyä äidille ja äidin miesystävälle "

Kaikki ovat tässä vaiheessa todella väsyneitä. Äidin miesystävä yrittää parhaansa mukaan piristää kaikkien mieltä. 

" 18.30 siirryn kiukuttelemaan omaan huoneeseeni"

"19.00 sittenkin rantasaunaan!!" 

" 22.00 uintireissun jälkeen piristynyt tyttö istuu koneella ja kuuntelee JenCarlosta " 

Päivä kokonaisuutena oli siis onnistunut, mutta väsymys otti minusta kotiin tullessa otteen, ja olin taaskin vain äkäilevä neitokainen. Eilenkin äiti totesi, että olen aina ollut kiltti ja rauhallinen. Viime aikoina olen sitten ollut kiukkuisempi. Pistin heti koko kiukuttelun lääkkeiden piikkiin. Tosiaan, annoksen noston takia olen jälleen todella väsynyt ja pienet mitättömätkin ärsykkeet saavat minut kihisemään. Toisinaan kummastelen itsekin sitä mitä suustani päästelen. Onko minulle tarttunut Tonttu Toljanterin tuhmaikä ja ei-tauti??? Vai tuleeko se murrosikään kuuluva kapinointi ynnä muu hieman jälkijunassa? Vai saako masennukseni ja muu minusta esiin "uusia" piirteitä?? 

Mökillä ollessamme puhuimme siskoni kanssa isän alkoholin käytöstä ja siitä ettei hän asunut meillä. Siskoni sanoi, että oli ehkä hyvä, ettei isä asunut meillä, koska hänen alkoholin käyttönsä olisi ollut meille todella suuri ongelma ja taakka. Haluan kuitenkin säilyttää isästäni kauniin muiston, vaikka hän ei täydellinen isä ollutkaan. Tosin onko kukaan täydellinen?

Koska en ole koskaan saanut kokea ns. normaalia perhe-elämää jossa mukana olisi myös isä, käyttäydyn nykyään aivan kuin pikkutyttö, kun äidin miesystävä asuu meillä, Hänestä on tullut kuin isä meille, vaikka psykologini sanoi, ettei se niin voi olla. Tiedän, hänellä on omiakin lapsia. Hän on asunut meillä tämän syksyn. He tutustuivat kesällä. Ja kuka sanoo, että hän varmasti tulee olemaan meillä aina? Mutta mitä jos tämä pieni neito sisälläni on kiintynyt mieshahmoon perheessämme, joka halaa kun olen surullinen, saa nauramaa, pitää huolen, että olemme syöneet - on ylipäänsä mies talossa. Mitä sitten, kun kaikki tämä rakkaus viedään meiltä pois. Olen itkenyt jo monet illat peläten, että hän lähtee luotamme pois. Miksi kaikki - varsinkin miespuoliset henkilöt - kaikkoavat luotamme; isä, pappa, papan veli, siskoni kummi (mies hänkin). En ole koskaan saanut varsinaista miesmallia kotoa, enkä luota ihmisiin, miehiin varsinkaan. Hellyyden osoitukset eivät tunnu aidoilta, enkä anna itselleni lupaa olla niihin oikeutettu. Tosin tämän syksyn aikana siihen on alkanut pikkuhiljaa oppia. 

Toisaalta olen sellainen ihminen joka tykkää halata ja olla halattavana. Tänäänkin vain annoin kunnon rutistushalin ja suukon siskolleni. Tosin hän ei koskaan innostu siitä. 

Toinen asia jota vierastan on se, kun joku kehuu ulkonäköäni. Silmieni karsastuksen takia välttelen katsekontaktia ihmisten kanssa ja vuokranantajani arveli, että toinen silmäni on sokea, koska toinen silmäni "vaeltelee" toisinaan omiaan. * kerran säikähdin kun katsoin peiliin ja molemmat silmäni katsoivat samaan suuntaan samaan aikaan - niinkuin normaaleilla ihmisillä * En siis tiedä, miltä tuntuu katsoa normaalisti. Tosin, olen tottunut siihen, että silmäni menee miten haluaa ja jos ne olisivat "kunnossa" olisi varmaan todella outoa. 

Myös koulukiusaaminen vaikuttaa ulkonäköpainesiini. Painon kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmia - luojan kiitos. Vertailen silti aina itseäni muihin ja vähättelen ulkonäköäni. 

Eilen kun äidin miesystävä jälleen sanoi, että sieltä se prinsessa tuntuu, sana prinsessa särähti korvaani. Sanoin vain siihen, niimpä niin höpö höpö. 

Tälläistä löpinää tällä kertaa.